Toisessa todellisuudessa: Makaan vatsallani sängyllä ja kirjoitan blogia, imaisen savuketta ja henkäisen nautinnollisesti savua ulos, se kiemurtelee viehkosti kohti kattoa. Heilautan hiuksiani ja aina välillä huomaamattani puraisen huultani ja mietin,
Todellisuudessa: Makaan vatsallani sängyllä, vanhaa keksitaikinaa hiuksissani ja kirjoitan blogia. Tai yritän kirjoittaa. Järsin nälkäisenä alahuultani. Sitten alan mutustaa keksejä. Olen niin keskittynyt keksien syöntiin että vetäisen keksin murut vahingossa väärään kurkkuun ja naama punaisena yskien saan nousta ylös. Menen keittiön kautta ja juon samarinin samalla miettien,
Voitko ikinä antaa anteeksi, jos et voi unohtaa?? Uskon että anteeksi voi antaa, mutta unohtaa ei voi. Unohtaminen on erityisen vaikeaa kun vieressäsi lautasella makaa jättipino keksejä. Olinko tehnyt väärin kun söin niitä? Joskus ihminen ei vaan voi mitään itselleen. Ovatko ihmiset tällaisia? Ruokahalulleenhan ei voi mitään! En voi olla miettimättä syntisen hyvää keksitaikinaa, kuinka syön osan siitä jo ennen uuniin menoa. Keksi pellille, yksi suuhun! Onko muilla tällaisia ajatuksia, vai olenko yksin?
Huono omatunto valtaa mieleni jo ennen kuin ensimmäiset keksit kerkeävät uunista ulos. Söisinkö sittenkin vielä muutaman, vaikka hieman oksettaa? En voi mitään mielihaluilleni ja syön vähän lisää taikinaa ja maistelen uunista tulleita keksejä. Samalla mietin toista keksireseptiä. Tähänkö on tultu, että syödessäni keksiä, mietin toista keksiä! Mutta ”Tyhjennetään kaapit keksit” ovat vielä parempia ja maukkaampia, niitä minun oikeasti tekee mieli. Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä???
Lopettaa tämä kirjoittelu ja nousta tekemään niitä…
