Joskus äiti on erityisen iloinen ja ylpeä.
Heräsin aamulla ja kuulin kun vanhin pojistamme huuteli minua ja kysyi, ”voitaisko tänään leipoa?” ”No tietenkin”, vastasin.
Aika harvinaista herkkuahan se enää nykyisin on, että poikia keittiössä näkee. Kun alkavat pojat olemaan siinä iässä, että kaverit ja jääkiekko kiinnostaa tuhat kertaa enemmän kuin äiti ja sen leipomiset. Mutta aina, aina on aikaa jos joku heistä haluaa minun apuani, varsinkin leipomisessa.
Joten aamupalan jälkeen kysyinkin, että mitäs teksisi mieli leipoa. ”No niitä suklaakeksejä!”, kuului vastaus.
Resepti löytyi täältä omilta sivuilta ja sanoin, että laitas leipoen. Onhan näillä pojilla vielä oppi tallessa, sillä molemmat ovat olleet mukana keittiössä pienestä pitäen. Samoin kuin tämä nuorinkin veljessarjasta, joka on jo ollut mukana kolmea keittokirjaa tekemässä.
Kun vanhin oli saanut keksit pyöriteltyä ja uuniin, huikkasin keskimmäiselle ja kysyin, että halusitkos sinäkin leipoa.
Sieltähän se tuli ja sanoi haluavansa. Kysyin, että olisitko leiponut niin, että keksejä riittää ukille ja mummullekin vietäväksi.
Ja niinpä ryhdyttiin hommiin ja leivottiin vielä marmeladiviipaleita, joista osa pakattiin ukille ja mummulle vietäväksi. Minä olin iloinen ja ylpeä, kun näin miten kauniita keksejä saivat aikaan ja itsekin taisivat hieman myhäillä tuotoksilleen.
Nyt laitoin nuorimmaisen nukkumaan ja laitoin uunin jälkilämpöön porsaankyljen tulemaan ja lähetin pojat jäälle, keksilaatikko ukille ja mummulle mukanaan.
Laitan sitten vaikka myöhemmin noitten marmeladiviipaleiden ohjeen tännekin puolelle.
