Kirjoitin aiemmin postauksen somepelistä ja sain siihen hyvin silmiä avaavan kommentin koskien vaikuttajamarkkinointia ja vaikuttajien kikkailuja. Siitä inspiroituneena päätin kirjoittaa tämän postauksen.
Periaatteet ovat harvinaista valuuttaa somepelissä, jossa näkyvyys, tykkäykset ja sisäpiirien suosiot tuntuvat määrittävän menestyksen. Mutta mitä tapahtuu, kun et taivu pelin sääntöihin etkä myy aitouttasi helpoilla voitoilla? Tässä postauksessa pureudun siihen, miksi omat periaatteet voivat olla tärkein pääomasi – ja kuinka ne voivat kantaa pidemmälle kuin yksikään nopeatempoinen tykkäys tai pintapuolinen kehu.
Peli vai periaatteet – Kumman sinä valitset?
Tervetuloa sosiaalisen median kulissien taakse, missä seuraajamäärät määrittävät statuksen ja vaikutusvalta mitataan sydämillä ja kommenteilla. Mutta entä jos päätätkin istua eri pöytään? Mitä jos et jahtaisikaan näkyvyyttä niiltä, jotka jakavat sitä vain omien hyötyjensä kautta?
Niin, tiedän. Se kuulostaa pyhäinhäväistykseltä nykyisessä somekulttuurissa, jossa #yhteistyö ja #ad ovat pyhiä mantroja. Mutta tässä tulee totuus, jota harva uskaltaa sanoa ääneen: Perseen nuolenta ei ole kovin kivaa!
LUE LISÄÄ: NÄIN SOMEPELI TOIMII
Algoritmien armottomat leikit
Olen opiskellut sosiaalisen median maailmaa ja tunnen algoritmien koukerot, en aivan yhtä hyvin kuin omat taskuni, mutta tarpeeksi hyvin tietääkseni mistä kohtaa kaivella. Tiedän, että nopea sitoutuminen – tykkäykset, kommentit ja jaot – nostavat julkaisun näkyvyyttä. Tämä johtuu siitä, että algoritmit suosivat sisältöä, joka kerää nopeasti huomiota, ja palkitsevat sen paremmalla näkyvyydellä.
Vaikuttajat ovat tämän pelin mestareita. He muodostavat usein ryhmiä, joissa sovitaan keskinäisestä sisällön tukemisesta: ”Sinä kommentoit minun kuvaani, minä tykkään sinun videostasi.” Tällainen vastavuoroinen selkääntaputtelu saa algoritmit hetkeksi hyrräämään tyytyväisinä ja lisää näkyvyyttä – ainakin pintapuolisesti. Se voi tuoda seuraajia ja houkutella yhteistyökumppaneita, mutta koko homma seisoo lopulta hataralla pohjalla. Kaikki näyttää hyvältä ulospäin, mutta pinnan alla kytee pelko siitä, että illuusio romahtaa heti, kun peliin ei enää osallistu.
Tämä ilmiö tunnetaan nimellä ”engagement pods”, joissa vaikuttajat järjestäytyvät ryhmiin lisätäkseen toistensa sisältöjen näkyvyyttä algoritmien manipuloimiseksi. Vaikka tämä strategia voi tuoda hetkellistä näkyvyyttä, se ei perustu aitoon yleisön kiinnostukseen, mikä tekee siitä kestämättömän pitkällä aikavälillä. Siksi brändien kannattaakin katsoa tarkkaan, onko kyseessä aito seuraajakunta vai vain pieni sisäpiirin rinki, joka pumppaa tykkäyksiä kuin pelimies perjantaina – mekaanisesti ja ilman sen suurempaa tunnetta.
Engagement podit ovat kuin somemaailman steroideja – ne saavat vaikuttajan analytiikan näyttämään turhankin ”lihaksikkaalta”. Keinotekoiset tykkäykset ja kommentit paisuttavat mittarit näyttämään siltä, että tässä olisi somejumala itse, vaikka todellisuudessa takana on suurimmaksi osaksi vain kaveriporukka, joka painelee sydämiä kuin ensihoitaja elvytystilanteessa – nopeasti, tehokkaasti ja lähinnä siksi, että peli pysyy käynnissä.
Brändeille tämä voi olla yhtä suuri ansa kuin ostaa Louis Vuittonin laukku parkkipaikalta jonkun takakontista – päältä se näyttää hyvältä ja soivalta peliltä, mutta sisältö ei kestä lähempää tarkastelua. Vaikka tilastot näyttäisivät kivan pyöreiltä ja engagement olisi katossa, todellinen ROI jää yhtä tyhjäksi kuin PR-lahjaksi saatu, jo juotu viinipullo. Siksi brändien kannattaa katsoa tarkkaan, onko kyseessä aito seuraajakunta vai vain pieni sisäpiirin rinki, joka pyörittää tykkäysrullaa yhtä mekaanisesti kuin kopiokone – paljon melua, mutta vähän sisältöä.
Tyhmyyttä vai periaatteellisuutta
Aluksi tämä homma voi tuntua siltä, että nyt mennään eikä meinata. Tykkäyksiä satelee, yhteistyöt soljuvat kuin keväinen joki ja kaikki tuntuu menevän juuri niin kuin pitää.
Mutta jossain vaiheessa alat kyseenalaistaa koko touhun – ehkä siinä vaiheessa, kun Pirkko-Liisa ei tulekaan tarpeeksi ajoissa kommentoimaan sinun vastajulkaistua postausta, jossa poseeraat #kaupallinenyhteistyö -naamarasvapurkin kanssa. Tai siinä, kun Mirja-Maria vetää nenäsi edestä sen yhteistyön, josta yhdessä keskustelitte kahvikupin äärellä, ja yhtäkkiä huomaat hänen julkaisevan ihan saman idean kuin olit itse suunnitellut. Hupsista.
Tai ehkä tajuat sen viimeistään siinä vaiheessa, kun ne ”ystävälliset” kehumiskommentit alkavat kuulostaa yhtä ontoilta kuin se jo juotu viinipullo – ”Ihanaa, oot niin ansainnut tämän yhteistyön! 💖💖💖” Mutta missä ne ystävät ovat sitten, kun kaupalliset yhteistyöt alkavat kuivua kasaan ja vastaukseksi tarjotaan pelkkiä tuotepalkintoja tai ilmaisia lounaita, joita varten sinun pitäisi julkaista kolmen somekanavan täydeltä ylistyksiä ja kiitoksia – vaikka itse tuotteen arvo jäisi kauas siitä vaivasta, jonka sen mainostaminen vaatii? Naureskelevat toden näköisesti partaansa.
Tai mitä tapahtuu, kun alat kyseenalaistaa koko pelin ja ottaa etäisyyttä? Silloin viimeistään kaikkoavat ne, jotka ovat sinusta jollain tavalla hyötyneet – koska yhtäkkiä et enää tarjoa heille sitä, mitä he todella halusivat: näkyvyyttä, sitoutumista ja kaupallista arvoa.
Sitten on se hetki, kun huomaat olevasi jumissa kierteessä, jossa et enää tiedä, miksi edes teet sisältöä. Yhtäkkiä koko homma ei enää tunnukaan omalta – ei ole enää kyse intohimosta tai ilosta, vaan siitä ahdistavasta rutiinista, jossa julkaiset vain pysyäksesi relevanttina ja pitääksesi kiinni niistä rippeistä, jotka aikaisemmin tuntuivat saavutuksilta. Ei se ole enää omaa intohimoa, vaan ahdistavaa rutiinia, jonka ainoa tarkoitus on pysyä mukana pelissä, jonka säännöt joku muu kirjoitti.
Kun peli alkaa maistua puulta
Ymmärrän täysin, että monille tämä ”peli” on välttämättömyys. Joillekin näkyvyys on elinehto ja ainoa tapa elättää itsensä. En väitä, että tämä olisi helppoa, ja myönnän, että some on itsellenikin hyvä myyntikanava – erityisesti silloin, kun mainostan kirjojani. Mutta SILTI, SILTI pysyn sillä tiellä, joka tuntuu oikealta. Edelleen pääpaino on jakaa hyvää mieltä ja tuottaa sisältöä, joka tuntuu merkitykselliseltä – minulle ja niille, jotka tätä oikeasti seuraavat. Ei euron merkit silmissä kiiluen, eikä skannaus päällä, kenestä voisin hyötyä seuraavaksi tai kenet kannattaa tuntea. Pysyn uskollisena omille arvoilleni ja luotan siihen, että aitous ja rehellisyys kantavat pidemmälle kuin keinotekoinen näkyvyys. Kutsukaa sitä tyhmyydeksi tai periaatteellisuudeksi – minulle se on ainoa oikea tapa toimia.
Kirjoitan tästä, koska elän sen mukaan. En nuoleskele ketään – pysyn kohteliaana viimeiseen asti, mutta en matele kenenkään edessä. Minulle aito arvostus ei synny numeroista vaan rehellisestä vuorovaikutuksesta, omaperäisyydestä ja siitä, että pysyt uskollisena omille arvoillesi.
Kaikki eivät ole täällä aidon vuorovaikutuksen perässä – monet ovat liikkeellä puhtaasti hyöty mielessään. Iso osa porukasta ratsastaa toisten näkyvyyden siivellä, ja peli on tarkkaan harkittu: he tietävät tarkalleen, kenen seuraajamäärää kannattaa hyödyntää ja mistä löytyy suurin hyöty itselle. Jos osaat hieroa oikeista kohdista, palanen kakkua saattaa osua omallekin kohdalle. Kämmenet voivat olla känsillä, mutta hymy on silti leveänä, koska peli hyödyttää.
LUE LISÄÄ:
SOME JA TÄYDELLISYYDEN ILLUUSIO
Totta puhuen, tämä ei ole oikotie sinne huipulle. Et ehkä pääse mukaan sisäpiirin brunssikutsuille, ja algoritmit eivät välttämättä kohtele sinua yhtä lempeästi kuin niitä, jotka osaavat oikealla tavalla silittää somemaailman egoja.
Mutta arvaa mitä?
- Et myöskään joudu luopumaan itsekunnioituksestasi.
- Ja mikä parasta, et joudu myymään itseäsi hyväksynnän tai tykkäysmäärien vuoksi.
Itsekunnioitus ei ehkä tuo nopeita tykkäyksiä, mutta se rakentaa perustan, joka kestää. Ne, jotka pysyvät mukana, seuraavat sinua siksi, että he arvostavat aitouttasi – eivät siksi, että kumartelet algoritmien tai sisäpiirien paineessa. Sinun ei tarvitse juosta toisten perässä saadaksesi hyväksyntää. Ne, jotka arvostavat sinua aidosti, löytävät sinut – ja pysyvät mukana.
Minä tiedän, kumman polun valitsen – ja elän sen mukaan. Koska lopulta aito yhteys maistuu paremmalta kuin yksikään #sponsoroitu proteiinipatukka.
LUE LISÄÄ:
Tykkäyksiä ilman pakkoa
Tykkäys tykkäyksestä tai kommentti kommentista on toki mukavaa ja kohteliasta – mutta vain silloin, kun se tulee aidosta halusta, ei siksi että joku rinki tai velvoite pakottaa sinut siihen. Eikä varsinkaan siksi, että kuvittelet sen olevan velvollisuus matkalla kohti menestystä. Se on vähän sama juttu kuin että kaikkia pitäisi seurata takaisin, vain koska joku seuraa sinua ensin. Mutta tiedätkö mitä? Ei tarvitse. Seuraa, tykkää ja kommentoi siksi, että se tuntuu oikealta, ei koska algoritmit sanovat niin. Sillä aitous ei ole koskaan ollut tykkäysten määrästä kiinni, vaan siitä, että olet oma itsesi.
