cropped-Ravintoterapeutti-Sari-Spara.jpg

Joulukertomus: kyllä täältä vielä ylös noustaan

On aika alkaa summaamaan kulunutta vuotta ja kääntää katse tulevaan. Noilla sanoilla ajattelin aloittaa tämän kirjoituksen kunnes ajattelin, että mitä hittoa, nyt kirjoitan miltä kulunut vuosi tuntuu oikeasti ja minkälaiset näkymät ensi vuodelle on. Olen joskus ehkä liiankin rehellinen ja jaan asioita mitä ei pidetä hyväksyttävinä, mutta tällainen minä olen.

 

 

Joulukertomus

Joka vuosi tähän aikaan on samat fiilikset. Olen kaikkeni antanut ja väsymys painaa päälle. Joka vuosi myös mietin, että miten ihminen voikin olla loppu, että mikä on se väsymyksen huipentuma ja onko sellaista.
Niin taas tänäkin vuonna. Syihin sen kummemmin paneutumatta tällä kertaa, päässä nakertaa ajatus, että ei tämän elämän näin kuuluisi mennä. Vai ehkä se on juuri tällaista, se elämä. Mene ja tiedä, mutta väsymys on aikamoinen. Väsymys on henkistä laatua ja tuntuu, että itselle eikä kyllä muillekaan ole paljon mitään annettavaa. Vaikka olen yrittänyt opetella hellittämään vähän ja yrittänyt priorisoida välillä itseäni, niin en ole siinä tainnut kuitenkaan onnistua.
Uusia toimtatapoja on vaikea ja melko mahdotonta omaksua, kun elämä kuljettaa koko ajan samoja ratoja.

Elämme hyvin minäkeskeisessä aikakaudessa, ja sellaiselle joka on ollut aina valmis ensin ajattelemaan muita kuin itseään, huomaakin itsensä aika yksinäiseksi, kun muut eivätkään huomioi sinua. Monet haluavat, kaiken nyt ja heti, ajattelematta muita kuin itseään. Hyvin harvoin kukaan pyytettömästi auttaa ja tarjoaa apuaan, jos sitä edes tarjoaa, vaikka huomaa, että toinen sitä kipeästi tarvitsisi.

Elämä on kuljettanut siihen pisteeseen, että huomaan itseni muuttuneen. En ole se sama ihminen joka joskus olin. Tietenkin on ymmärrettävää, että elämä muovaa, mutta huomaan sen, että en pidä nykyisestä minästä.
Näin, kun tarkastelee kulunutta vuotta ja mennyttä elämää, huomaa sen paremmin kuin hyvin ja se saa surulliseksi. Olen tullut kyyniseksi ja luotan enää hyvin harvaan ihmiseen. En tahdo, enkä uskalla päästää ihmisiä enää lähelleni, etten joutuisi taas pettymään ja mikä pahinta, kohdelluksi huonosti.

Elämä on kulkenut viime vuosina liian kovaa ohi enkä ole osannut tarttua hetkiin, koska olen ollut liian kiireinen ja stressaantunut. ( Tätä olen avannut joissain vanhemmissa kirjoituksissa. )
On inhottavaa huomata, että et ole tyytyväinen elämääsi. Mutta mitäpä sitä kieltämään. Jollei sitä voi myöntää, niin ei muutosta koskaan voi saada aikaiseksi. Mutta siihen muutokseen tarvitaan niin monta eri asiaa. Tuntuu, että olen haudannut itseni niin suuren multakasan alle, että sieltä ei ihan yhdellä lapiollisella selviäkään ylös.

Monta kertaa on elämän karmaiseva koura pamauttanut suoraan päähän, mutta aina sieltä alhaalta on pongahdettu vieterinuken lailla ylös. Vieterit vaan tuntuvat nyt olevan aika ruosteessa ja ylös nouseminen on kerta kerralta hankalampaa. Mutta hampaita purren, sisulla ja päättäväisyydellä on setvitty ongelmat ja esteet ja jatkettu “päätöntä” menoa.

Näin joulun alla tulee mieleen antaa ajatus sinne korkeimmille voimille ja se saa miettimään, että minkälainen heppu siellä oikein istuu pilvenhattaralla. Miksi toisille enkä puhu nyt pelkästään itsestäni  annetaan liiaksikin kestettävää. Siitä taas pääsemmekin tulevaan vuoteen ja sen näkymiin.

Uuden vuoden vietto meillä on mukaillut jo vuosia samaa kaavaa. Olen järjestänyt yleensä juhlat isolle joukolle ja kun muut ampuvat raketteja ulkona kello kaksitoista, minä nukun. Olen tullut melkein suoraan sairaalasta ja synnyttämästä ja järjestänyt juhlat ja kaatunut väsyneenä sänkyyn jo kello kymmeneltä. Olen tullut päivää ennen juhlia ulkomaan matkalta ja järjestänyt juhlat ja nukkunut jo ennen kahtatoista. Huomaatte varmaan kaavan. Viime vuonna istuimme perheen kesken yksin kotona ja jaksoin olla hereillä yli kahteentoista. Tämä vuosi taitaa mennä samalla tavalla.

Mutta olisi kiva, jos voisi luottaa siihen, että elämällä olisi jotain mukavaa annettavaa ensi vuonna. Yritys omalta osalta on ollut kova, että en antaisi sen kyynisyyden viedä mennessään. Olisi ihanaa, jos ihmisiin voisi taas luottaa ja asiat soljuisivat joskus mutkattomasti. Työtä ja tekemistä en pelkää, mutta sen soisi joskus olevan hieman helpompaa.

Huumorilla se on kuitenkin mentävä eteenpäin, sillä jos sitä ei enää olisi jäljellä, niin sitten minut voikin jättää sinne multakasan alle.
Sanoin kerran miehelleni, että sitten jonain päivänä, kun minut sinne multakasan alle haudataan lopullisesti, niin hautakiveen saa kirjoittaa seuraavan tekstin:

Kyllä täältä vielä ylös noustaan!

 

Näillä sanoilla, toivotan teille kaikille oikein rauhaisaa loppuvuotta ja vielä parempaa uutta vuotta!

kuvat GIPHY

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Join the Conversation

  1. Hyvin samanlaisissa fiiliksissä täälläkin! ❤️ Paikoitellen tuntui vähän hämmentävältä lukea tätä kirjoitusta, sillä olisin voinut ajatella ja kirjoittaa itse juuri sen mitä nyt luin. Samaistuin. Kaikki kuulosti niin tutulta. Noita samoja kysymyksiä olen niin monta kertaa pohtinut itse.

    Olen aina ajatellut muita, auttanut muita – vaikka en ole saanut mitään takaisin. Apu olisi ollut joskus tarpeen, mutta sitä on huomannut seisovansa yksin. Se on toki kasvattanut. Enää en suostu samalla tavalla kaikkiin pyyntöihin. En ole mikään ilmainen hyväntekeväisyystoimisto, jos en saa koskaan mitään takaisin päin, niin saa olla. Tästä syystä osa ihmissuhteista on saanut jäädä. Sitä vaan on luonteeltaan niin kiltti, että ihmiset käyttävät sitä hyväkseen.

    Väsyneitä ollaan täälläkin ja joulustressi painaa päälle. Oman kodin lisäksi pitäisi huolehtia vielä muistakin ja auttaa vanhempia ja isovanhempia. Leipoa, ja laittaa ruokaa, siivota. Muistan kuinka järjestin veljeni yo-juhlat, vieraat kyselivät lähdenkö jatkoille. Olin siinä vaiheessa tehnyt juhlien eteen kaikkeni yötä päivää valvoen. En lähtenyt jatkoille kuten kaikki muut, menin nukkumaan.

    Nytkin on tullut valvottua, kun kissakin tuli sairaaksi. Mieskin sanoi eilen että olen valkoinen kuin lakana, että kannattaisiko vähän höllätä tuosta stressistä.

    Parempaa uutta vuotta sinulle toivoen! ❤️

    1. Sweet Food O´Mine Author says:

      Hei, Heidi!
      Ihanaa, että kirjoitit. Välillä sitä tuntuu, että on ihan yksin, joten vertaistukea on ihana saada.
      Meillä tuntuu siis olevan paljonkin yhteistä <3

      Noita samoja asioita, kun mainitsit, on tullut käytyä läpi. Ja kai se on sitä, että on niin kiltti ja sitä haluaa kantaa huolta ihmisistä, että sitä joutuu monesti "hyväksi käytetyksi".

      Minä leivoin jo nyt suurimman osan isovanhemmille ja miehen mummolle pakkaseen, niin ehkä sitä jotenkin jaksaa ensi viikolla järjestää joulua itselleen ja perheelle. Kunhan vaan kotiudutaan työreissulta :/

      Helppohan se on täältä sanoa, mutta usko miestäsi ja yritä levätä tai ainakin edes höllätä <3

      Iso halaus ja samoin sinne, hyvää uutta vuotta <3

Close
Sweet Food O`Mine © Copyright 2022. All rights reserved.
Close