Mysteeri keittiössä

Perjantai-iltapäivä oli hämärtymässä kovaa vauhtia. Kellon viisarit kertoivat, että kahvivieraat olivat pian saapumassa. Olin juuri valmistautunut kattamaan pöytää, kun jokin sihisi takanani pahaenteisesti. Kahvinkeitin päästeli höyryjä ilmaan kuin matkalle lähdössä oleva valtamerilaiva.

Harhaannuin ajatuksistani ja astelin tiskikaapille. Nostin tutuin tavoin, oman valkoisen kahvimukini käsiini. Illan vieraille kahvi tarjottaisiin ohuemmista kahvikupeista joiden korva oli ohuttakin ohuempi, melkeinpä korumaisen hieno. Oman mukini korva taasen oli melkein etusormen paksuinen, sellainen, että se kestää painavammankin sisällön.

Tunsin kahvin tutun tuoksun sieraimissani, kun lähestyin kahvinkeitintä. Tummana hohkava sisältö houkutteli minua seireenien tavoin vastustamattomasti luokseen. Mietin kuinka tarinoiden merimiehet olivat joutuneet näiden viettelevien vedenolentojen hurmaamiksi, heidän sitten repiessä raukkaparat terävin kynsin kappaleiksi.

Kuuman kahvin loristessa kuppiini huomioin, että juustokakku oli nostettava esille pakkasesta. Jätin mukin koskemattomana pöydän reunalle ja lähdin hakemaan kakkua apukeittiön pakkasesta. Apukeittiö, joka sijaitsee talon toisessa päädyssä, on täysin pimeä. Siristin tahtomattanikin silmiäni ja keskitin askellukseni käytävän keskivaiheille, etten törmäisi pimeässä minnekään. Valokatkaisija sijaitsi nimittäin käytävän toisessa päässä, joten en voinut muuta kuin jättäytyä kohtalon käsiin ja hapuilla tietäni eteenpäin.

Yhtäkkiä käteni koskettaa jotain joka vilahtaa ohitseni kovalla vauhdilla. Hoipun parin askeleen verran ja tarraan kiinni sydämeni kohdalta. Haukon hetken ilmaa kunnes näköni tarkentuu ja näen edessäni kissan, joka istuu käytävän penkin päällä. Sydän pamppaillen jatkan matkaani apukeittiöön. Saan valot päälle ja aukaisen pakastimen. Toiminnan on käytävä nyt nopeasti ja mahdollisimman salassa. En tahdo herättää naapureissamme epäilystä, että pitäisimme pakastimen ovea liian kauan auki. Tunnen melkein luissani kuinka naapurimme verhot aukeavat hetkeksi, hänen kurkistaessaan ikkunasta.

En käänny katsomaan ulos pimeyteen vaan paiskaan pakastimen oven heti kiinni, kun saan juustokakun käsiini. Suljen lamput ja suorastaan juoksen pimeän käytävän läpi takaisin keittiöön.

Kahvin tuoksu, pöydällä lepattavat kynttilät ja niiden leikki, joka heijastuu seiniltä, saa oloni turvallisemmaksi. Nostan kakun kahvipöytään, mutta huomaan samalla, että jotain tärkeää puuttuu.

Kahvilusikat loistavat poissaolollaan. Aukaisen aterinlaatikon ja olen jo tarttumassa lusikoihin, kun huomaan, että lusikoita on vain viisi. Mitä kahvilusikoille oli tapahtunut?

Harpon reippain askelin tiskialtaalle katsomaan lojuisiko loput lusikat siellä, vain huomatakseni, että se oli tyhjä. Ihoni menee kananlihalle, kun mietin mihin lusikat olivat joutuneet. Aukaisen tiskikoneen ja tarkistan senkin – tyhjä!

Samassa kuulen kuinka sora narskuu auton renkaiden alla. Vieraat ovat saapumassa. Alan aukoa hädissäni laatikoita ja kaappeja, mutta en löydä lusikoita mistään. Katseeni rekisteröi kuitenkin kaapin pohjalla lojuvat eväsretkeltä jääneet muovilusikat. Vastenmielinen inhon väre käy läpi ruumiini, kun kurotan ottamaan muovilusikat käsiini. Pinkaisen kohti pöytää ja asettelen lusikat jokaiselle kahvittelijalle.

Kuulen askelten lähestyvän ja jonkun tarttuvan kiinni ovenkahvaan samalla, kun heilautan kahvimukini kylmän ja katkeran sisällön kurkkuuni. Siinä samalla mieleeni muistuu kuinka nuorin lapsemme oli aikaisemmin päivällä syönyt muutaman minijogurtin. Juoksen salamana keittiön roskikselle ja kurkistan sen syövereihin. Siellä ne lojuvat, pienet jogurttipurkit ja kahvilusikat sulassa sovussa muiden roskien seassa.

Kuva: Pixabay Thefairypath