Syreenijäätelö kuuluu niihin resepteihin, joihin palaan vuodesta toiseen alkukesän ensimmäisten syreenien puhjettua kukkaan. Tämä resepti on alun perin julkaistu vuonna 2017, mutta olen päivittänyt nyt tekstin ja tuonut mukaan myös muiston, joka tekee tästä herkusta minulle erityisen. Jos et ole koskaan maistanut syreenistä valmistettua jäätelöä, nyt on täydellinen hetki kokeilla jotakin hieman tavallisesta poikkeavaa kesäherkkua.

Lapsuuden kesät

Muistan lapsuuteni kesät.

Välillä tuntuu kuin voisin sulkea silmäni ja astua suoraan takaisin yhteen niistä päivistä.

Silloin aurinko tuntui paistavan paljon kirkkaammin. En tiedä johtuiko se siitä, että olin lapsi vai siitä, että lapsena maailma yksinkertaisesti näytti erilaiselta. Kesät olivat pitkiä ja päivät loputtomia. Ei ollut puhelimia, jotka olisivat piipanneet taskussa. Ei kiirettä. Ei kalentereita. Oli vain aamu, päivä ja ilta, jotka sulautuivat yhdeksi pitkäksi kesäpäiväksi.

Ja ne tuoksut.

Näin alkukesästä syreenin kukinta vie minut hetkessä takaisin niihin vuosiin.

Silloin kesä tuoksui kaikkialla.

Vastaleikatun nurmikon tuoksu kantautui naapurien pihoilta ruohonleikkurin tasaisen hurinan mukana. Joku oli aina leikkaamassa nurmikkoa. Se ääni tuntui kuuluvan kesään yhtä varmasti kuin pääskysten saapuminen tai ensimmäiset mansikat.

Mummolan hansaruusut kukkivat pihan reunalla suurina ja runsaina. Niiden tuoksu oli niin voimakas, että se leijui koko pihan yllä lämpiminä päivinä. Se oli makea, raskas ja huumaava tuoksu, joka jäi vaatteisiin ja hiuksiin.

Kaupungin hiekkatiet lämpenivät auringossa tuntikausia. Niissä oli oma tuoksunsa. Kuivan hiekan, pölyn, lämmön ja kesän tuoksu. Sellainen, jota on mahdoton purkittaa tai kokea enää uudelleen.

Tienvarsilla huojuivat kissankellot, suolaheinät ja maitohorsmat. Valkoiset päivänkakkarat kurkottivat kohti aurinkoa. Välillä ojanpientareet näyttivät siltä kuin joku olisi kylvänyt niihin kokonaisen kukkakaupan.

Kimalaiset pörräsivät kukasta toiseen niin kiireisinä, että niiden surina tuntui täyttävän koko iltapäivän. Jossain kauempana kuului ruohonleikkuri, naurua, koiran haukahdus tai polkupyörän renkaiden rahina hiekkaa vasten.

Kaikki tuntui olevan täynnä elämää.

Ja ehkä juuri siksi ne kesät ovat jääneet niin vahvasti mieleen.

Minua pari vuotta vanhempi serkkuni oli tullut Suomeen viettämään kesää.

Siinä iässä ne pari vuotta tuntui valtavalta ikäerolta. Hän vaikutti minun silmissäni melkein aikuiselta. Sellaiselta, joka tiesi enemmän kuin minä. Hän oli rohkeampi, kokeneempi ja tuntui tuntevan maailman salaisuuksia tavalla, johon minä en vielä yltänyt.

Oli kuuma alkukesän päivä.

Aurinko porotti korkealta taivaalta. Hiki liimasi paidan selkään ja ilma väreili tien yllä.

Me kävelimme kotini lähellä kulkevaa tietä pitkin ilman mitään erityistä päämäärää. Silloin lapsena ei tarvittu suunnitelmia. Riitti, että lähdettiin ulos.

Tien reunassa kasvoi suuri syreenipensas.

Sellainen vanha maatiaissyreeni, joka oli kasvanut paikallaan varmasti vuosikymmeniä. Sen oksat notkuivat kukkien painosta ja tuoksu tuntui leijuvan ympärillä kuin näkymätön pilvi.

Serkkuni pysähtyi.

Hän kurottautui pensasta kohti, napsaisi kukkatertun irti ja alkoi nyppiä siitä pieniä kukkia.

Minä katselin vierestä.

Sitten hän ojensi yhden kukinnon minulle.

– Syreenin kukkia voi syödä.

Muistan katsoneeni kukkaa epäluuloisesti.

Koulussa oli juuri opetettu myrkyllisistä kasveista. Minulle oli iskostettu päähän, ettei luonnosta poimittuja asioita laiteta suuhun noin vain.

Ja jos rehellisiä ollaan, syreeni ei näyttänyt yhtään syötävältä.

Se näytti koristeelta.

Joltakin, jonka tehtävä oli olla kaunis.

Mutta serkkuni ei epäröinyt hetkeäkään.

Hän laittoi oman kukkansa huultensa väliin ja imi siitä mettä.

Niin luonnollisesti kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä.

Minä katselin hetken.

Sitten päätin luottaa häneen.

Puristin pienen syreeninkukan huulteni väliin.

Muistan sen hetken edelleen.

Aurinko lämmitti kasvoja.

Ilma tuoksui syreeniltä.

Kimalainen pörräsi jossain aivan lähellä.

Ja sitten maistoin.

Maku oli vieno.

Hieman makea.

Hieman kukkainen.

Jotain hyvin hentoa ja erilaista.

Samalla odotin salaa, alkaisiko suu kihelmöidä tai oliko serkku sittenkin erehtynyt.

Mutta mitään ei tapahtunut.

Paitsi että syreeni muuttui siinä hetkessä joksikin muuksi kuin vain kukaksi.

Siitä tuli muisto.

Jatkoimme matkaa tietä pitkin syreenit huulten välissä. Kävelimme hitaasti keskipäivän auringossa, kukkatertut käsissä ja maailma tuntui suurelta, turvalliselta ja loputtomalta.

Sellaista tunnetta on vaikea löytää näin aikuisena.

Vuosien mittaan olen oppinut kasveista paljon enemmän.

Olen opetellut käyttämään luonnon antimia keittiössä ja kokeillut kaikenlaisia reseptejä. Syreenistä on tullut tehtyä syreenisokeria, jota olen käyttänyt kakuissa, kekseissä ja jälkiruoissa. Olen valmistanut syreenimehua ja limonadia, joiden tuoksussa on jotain samaa kuin niissä alkukesän iltapäivissä.

Ja sitten on tämä syreenijäätelö.

Joka kerta, kun valmistan sitä, keittiö täyttyy syreenin tuoksusta.

Ja joka kerta mieleen palaa sama hetki.

Se kuuma tie.

Kimalaisten surina.

Mummolan hansaruusut.

Auringossa lämpenevä hiekka.

Serkku.

Ja se pieni syreeninkukka huulten välissä.

Ehkä siksi tämä ei ole minulle pelkkä jäätelöresepti.

Se on maku lapsuudesta.

Maku 1980-luvun kesistä.

Niistä kesistä, jolloin pyörät jätettiin nurmikolle siihen kohtaan, mihin ne kaatuivat. Niistä päivistä, jolloin maailma tuntui täynnä mahdollisuuksia eikä kukaan vielä tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.

Ja ehkä juuri siksi syreenijäätelö maistuu joka vuosi yhtä erityiseltä.

Ei pelkästään siksi, että se on hyvää.

Vaan siksi, että jokainen lusikallinen maistuu muistoilta.

Syreenijäätelö

Syreenijäätelö on alkukesän kauneimpia herkkuja. Hennosti kukkainen syreeni yhdistyy tässä reseptissä pehmeään vaniljajäätelöön luoden oman ainutlaatuisen maun, joka tuo mieleen kukkivat pihapiirit, lämpimät kesäpäivät ja lapsuuden unohtumattomat kesämuistot.

Print Pin