Aamulla heräät ja mielessä on ruoka. Niin, niin se päivä yleensä alkaa.
Tarkistan meilit ja siellä on aina jotain ruokaan liittyvää. Aamupalaa välissä. Tarkistan Facebookin. Feedi on taas täyttynyt ruokamainoksista, ruokapostauksista ja ruokakuvista.
Aika tehdä päivän työt, ruokaa siis, mitäs muuta.
Lounasaikaan kurkkaan instagramiin. Ruokaa, ruokaa, ruokaa. Syön lounaan ja v***tus kasvaa.
Pitäisi suunnitella perheelle iltaruoka, mutta sitä ennen töiden pariin. Ruokaa siis. Naputtelen reseptejä, käyn läpi ruokakuvia. Etsin inspiraatiota ruokalehdistä, keittokirjoista ja netistä.
Iltaruokakin pitäisi kattaa perheelle pöytään. Saat kuulla valitusta siitä, että eikö sitä koskaan voi olla normaalia ruokaa. Kupla otsassa alkaa olla jo räjähdyspisteessä. Vaikka kuinka yritit tehdä kaikille maistuvaa ruokaa. Keitit ne kukkakaalitkin erikseen vain itsellesi.
Kurkkaan iltakahvinjuonnin lomassa Pinterestiin. Ruokaa, ruokaa, ruokaa. “Voi elämän kevät”, huudan kun paiskaan puhelimen pois.
Ilta saapuu ja pitäisi lähteä jokapäiväiselle lenkille sulattelemaan niitä ruokia pois. Vatsakin oireilee oletettavasti stressistä ja mainitsen siitä äidille.
”Mitä jos söisit välillä normaaliaruokaa”, kuuluu vastaus. Yritän hillitä itsesi ja vastaan, että “niin kait”.
Tosiasiassa olen yrittänyt karsia pois turhia ruoka-aineita ruokavaliostani, sellaiset vatsaa ärsyttävät. En syö sokeria enkä vehnää satunnaisia kertoja lukuunottamatta ja kuitenkin vatsa välillä kiukuttelee. Yritän syödä itse monipuolisesti, yritän valmistaa perheelle monipuolista ruokaa, yritän salaa piilotella ruokiin soijatuotteita ja kasviksia ja joskus jopa naamioida ne lihaksi, siinä kuitenkaan onnistumatta. Teen makaronilaatikkoa, pannukakkua, välillä turvaudutaan jopa eineksiin, mutta tehdään meillä myös kasvispainotteisia ruokia. Käytetään lehtikaalta, kvinoaa, hirssiä, tattaria, pähkinöitä, soijarouhetta ja vaikka mitä. Mietitään suolan käyttöä, yritetään löytää kultainen keskitie.
Mitä normaaliruoka nykyään on, sitäkin tulee mietittyä aika useastikin. Lapset valittavat että syödään pliis välillä normaaliruokaa, vaikka ovat pienestä pitäen oppineet syömään monipuolisesti. Sanonkin, että kertokaa te mulle pliis, mitä on normaaliruoka?
Ruokabloggaajana ja ruokakirjailijana mietin mitä ihmiset haluavat. Mikä nyt on pinnalla, mikä ruoka ihmisiä kiinnostaa. Kuitenkin omat mieltymykset siinä taustalla vaikuttaen.
En osaa kuvitella itseäni kirjoittamassa pelkästään jossain tietyssä kategoriassa. Tahdon kokeilla vähän kaikkea.
Kulhoruoat, trendiruoat, yhden astian ruoat, -tonruoat, lempiruoat, parhaat ruoat ja top 100-ruoat, herkkuruoat, arkiruoat, kasvisruoat, härkisruoat, lista on loputon. Lista rasittavista termeistä, ruoista ja uusista ruokasivustoista. #hästägit on muistettava, linkattava on ja tietenkin pitää muistaa pinnata ja jakaa.
Ruokablogejakin syntyy enemmän kuin sieniä sateella. Ruokaa, ruokaa, ruokaa. Ruokakuvia ruokakuvien perään. Pitäisi olla aktiivinen, ruoan pitäisi kiinnostaa minua, muita ja perhettäni.
Ruoanlaitosta menee välillä jo ilo ja mietin, että mitä hittoa, koska me ollaan tultu tähän pisteeseen.
Ruokabloggaajien maailmassakin on aikamoiset jaottelut blogien ja niiden ihmisten kesken. On erilaisia blogiportaaleja, on erilaisia tyyppejä.
Ollaan parempia ihmisiä ruoan kautta ja ollaan välillä huonompia ihmisiä ruokavalintojen kautta.
Välillä mietin, että onko ruoalla brassailu mennyt jo yli! Elvistellään uusilla pannuilla, laitteilla, grilleillä, monitoimikoneilla, astiastoilla ja essuilla.
Uusia ravintoloitakin aukeaa koko ajan. Tulee uusia konsepteja ja kohta kukaan, joka tahtoo olla vakavasti otettava ammattilainen ei kehtaa sanoa, että -hei, söinpä kuule maittavan aterian Amarillossa, ilman että tarvitsee kuulla paheksuvia tuhahduksia.
Älä käsitä väärin tätä vuodatusta. Rakastan edelleen ruokaa ja ruoanlaittoa. Oman ammatin takia on pakko seurata mitä ruokamaailmassa tapahtuu jne. Mutta sanon kyllä sen suoraan, että välillä tämä ruoka tulee korvista ulos.
Meiltä on ilmestymässä ihan pian uusi kirja, Superherkut. ( Alaotsikolla: Syntisen hyvää ) Siinä ei siis kokkailla superfoodeista vaan ihan rehellisestä roskaruokakirja on kyse. Se olkoon vastaiskumme tälle jo melkein hysteeriset mittapuut saaneelle -tonruoalle ja ruoka-ainepeloille. Ja ennen kuin joku vetää herneen nenään, niin nyt ei ole tarkoitus, että kirjan ruoalla eletään 24/7, vaan herkutellaan pelkästään silloin tällöin, hyvällä ruokahalulla. Kohtuus kaikessa.
On tämä välillä sellaista kokkailua, että eipä tässä muuta tällä kertaa. Ei tullut nyt edes reseptiä. Lähden nyt pullan paistoon.
Kuulostaa niin tutulta! Itsekin bloggaan paljon ruuasta ja välillä se tosiaan tulee korvista ulos, kun pitäisi olla ajan hermolla ja kuitenkin yrittää tehdä vähän kaiken sortin evästä. Ja muulle perheelle ne ei sitten kelpaa…söin juuri 5 päivää putkeen Härkis-italianpataa kun muille ei kelvannut 😀
Haha, kuulostaa niin tutulta tuo, että syöt itse monta päivää sitä samaa ruokaa. Kun eihän sitä hyvää ( omasta mielestä, joo ) viitsi poiskaan heittää 🙂
Wau. Olipas rehellinen kirjoitus. Omasta näkökulmasta (kokkailen kun huvittaa ja mitä huvittaa, näpsin surkeita kuvia kännykameralla, kaikki ihan omaksi iloksi) tietty tosi vieras maailma, mutta noinhan se varmasti menee. Erityisesti sitä itsekin tajuaa, miten pihalla sitä on kaikista trendeistä. Mikä lehtikaali, granola, whaaat? Huvikseen kokkaajalle pieniä uutuuksia voi napsia sieltä täältä, työkseen tuota tekevän pitää pysyä koko ajan trendien aallonharjalla ja luoda niitä trendejä. Ei oo varmaan heleppoo. Niin, ja mitä tulee oikeaan ruokaan… Armas puolisoni oli muinoin sitä mieltä, että ateria ei ole ruokaa ilman perunaa. Joko olen saanut hänet aivopestyä tai sitten ainankin osaa pitää moiset ajatukset omana tietonaan. 😀
Meillä oli ennen sama juttu, että mieheni mielestä perunat kuului aterialle. Tosin kastikkettakaan ei olisi saanut olla. Nyt kyllä voin sanoa, että hän on aika kaikkiruokainen. Olen jotenkin onnistunut “aivopesemään” täälläkin 🙂 Tosin lanttukukkoon ei koske edelleenkään ( edes pitkällä tikulla ) 😀
Ruoka ei kyllä multa vieläkään tule korvista ulos.
Joskus kylläkin valtaa riittämättömyys kaikkien vaatimusten keskellä. Itsehän jokainen tavoitteet asettaa itselleen. Ruokabloggaus on vienyt sen verran mukananaan, että minulle ei todellakaan riitä enää se, että olen ruokablogi numero 68. Haluan olla siellä luetuimpien, tykätyimpien, inspiroivimpien, rakastetuimpien, googletuimpien, viitatuimpien ja riemastuttavimpien blogien top kympissä.
Mikä taas, ottaen huomioon, kyvyt, taidot, ajankäytön ja jopa maantieteellisen sijainnin, on aika paljon tavoiteltu. Mutta että salainen reseptikokoelma aivan vaan omiin tarkoituksiin…not before hell frozes over!
Ja jos nyt yhtään sua olen oppinut Sari lukemaan, niin luulen, että olet aivan samanlainen, paitsi että milli kertaa aikaansaavempi ja päämäärätietoisempi!
Että siitä kyllä voi repiä halutessaan stressiä. Mutta älä tee niin. Elät unelmaas, vaikka se joskus kivistä onkin, mutta niin on kaikki. Ole armollinen ittelles, niinkun muutkin jo sano. Listaa plussat. Niitä on.
Toinen asia on se, että miksi HELVETISSÄ munkaan lapsille ei kelpaa mun tekemä ruoka?
Se jos mikä on nöyryytys.
Ehkä lopetan ruokabloggaamisen ja aloitan pitää tällästä kärkkäänsorttista Dear Nanna, palstaa… 🙂
Haha, mä luulen, että vois tuo Dear Nanna olla aikas suosittu! Minäkin jo mietin, että aloitan ihan uuden genren blogin ja alan vain kirjoittaa kaikesta mikä mättää 😉
Suoraan sanottuna, niin kyllä tämä bloggaus vie mennessään ja valehtelisin jos sanoisin, etten välitä lukijamääristä, sijoituksista jne. En mä tätä blogia perustanut siksi, että itse näitä täältä kävisin joskus selailemassa 🙂 Siksi v*tu*s oli suuri, kun sivut meni tässä keväällä niin kuin meni ja nyt ollaan taas nollilla/alussa. Niin paljon kuin tätä rakastankin, niin ei tässä ole mitään järkeä, jos ei niitä lukijoita ole. Tahdon, että mun sivut olisi yhtä innostavia kuin sun sivut oli mulle, silloin kun en edes vielä tiennyt mitä bloggaus on!
Noinhan se välillä menee, myös minulla vaikka työ ei liity ruokaan millään tavalla, eli suurimman osan päivää joudun miettimään ihan muita asioita. Mutta kyllä siihen perheen ruokkimisen miettimiseen menee aikaa ja se turhauttaa aika ajoin, etenkin silloin kun kommentit “äiti olet muuten hyvä laittaa ruokaa, mutta kokeilet aina liikaa kaikkea uutta joka on yleensä aina pahaa”. Meillä on toiminut toiveruuat hyvin, suosittelen, välillä se on niin että jokainen vuorollaan saa esittää toivekeiton tai välillä muuten vaan lempiruuan. Ja toivekeittoon/ruokaan kuuluu sopimus että toisen toiveruuasta ei saa valittaa, se on tärkeää! Ja minä huolehdin, että joka viikko tulee syötyä kotona pari kalaruokaa, pari liharuokaa, pari kasvisruokaa, ja lisukkeet niin, että on tasaisesti kaikkea, ei aina lasten toivomaa pastaa (eikä myöskään aina perunaa), eli joukkoon mahtuu aina yksi toiveruoka. Ja kun tavallisesti teen työmatkojeni ajaksi jättiannoksen makaronilaatikkoa tai jauhelihakastiketta joita muu perhe syö muutaman päivän, pääsen taas toteuttamaan itseäni ilman mutinoita 😉
Minulla oli keväällä aikamoinen ideajumi päällä, mutta se katosi todellakin täysin sillä River Cottagen neljän päivän kurssilla https://sauvajyvanen.blogspot.fi/search/label/4daysatrivercottage Tuolla kurssilla pääsin elämään ja hengittämään “ruokafilosofiaani” ja sain niin paljon uusia ideoita ja vahvistusta omalle tavalle tehdä ruokaa, että se kantaa edelleenkin. Ja minulla se keskeinen idea on yksinkertaistaminen ja keskittyminen raaka-aineisiin, joka on siis helppoa kun maa ja metsä tuottaa niin paljon syötävää ja mies metsästää.
On se näköjään sama juttu näiden lasten kanssa kaikilla 🙂 Kävin lukemassa tuosta River Cottagesta. On varmasti ollut hurjan innostava ja inspiroiva kurssi. Juuri tuollaista sitä itsekin kaipaisi.
Niin totta ja niin osuvia pointteja!
Meilläkin kotona ihmetellään kun ei voi olla tavallista ruokaa, kerrankin kysyttiin että miksi muusin pitää olla oranssia eikä sitä tavallista keltaista, kun olin bataattia sujauttanut joukkoon. Toinen on leivonnaisissa kun ovat kuulemma aina liian ei-makeita, jos erehdyn kysymään mikä oli hyvää tai huonoa leivonnaisessa “liian vähän sokeria”. Niin no, varmaan siinä onkin liian vähän sokeria kun siinä ei ikäänkuin ole sokeria sellaisenaan ollenkaan. Vaikeita asioita nämä terveellistämiset.
Samoin pitää miettiä mitä kukakin voi syödä ja ottaa huomioon allergiat, inhokit jne. Lopulta siinä ruokaa miettiessä meinaa oikeasti mennä hermo, vaikka se niin ihanaa puuhaa onkin. Mikään ei voita unelmoimista ruokalehtien, blogien tms. äärellä kun saa vain katsella että mitä kaikkea _voisi_ laittaa ruuaksi, kun ei ole sitä paniikkia että jotain pitäisi nyt puolentunnin sisään olla valmiina ja kello tikittää. Ah, ihana aina tajuta että muillakin on sama juttu, ihana kirjoitus!
Oon miettinyt myös samaa tuossa, että alkaako asiat mennä jossain vaiheessa vain välineurheiluksi ruokablogeissakin. Tai ylipäätään kilpailuksi. Tottakai on hienoa että uusia asioita esitellään ja uusia ideoita tulee tasaisella syötöllä. Mutta täydellysyyden tavoittelu saa oman pienen ruokakökön lautasella näyttämään joskus niin säälittävältä että sen voisi peittää kokonaisuudessaan tomusokerilla, ainakin olisi sitten sitä makeutta.
Juuri noin, kun sen ruoan pitäisi vielä olla heti nyt valmiina, eikä kohta. Ihanaa saada vertaistukea ja ymmärrystä <3 😉 Hei, menen nyt puuteroimaan kaurapuuroni tomusokerilla!
Jokseenkin pystyin aika hyvin samaistumaan erinomaiseen postaukseesi : ) Ja Tiinan mietteisiin tuossa yllä. Pitäisi olla sitä ja tätä, osata haistella uusimmat trendit ja vielä napsia maailman upeimmat annoskuvat. Totuus on toinen, kun arjessa kaikki maidot, rähmät ja kuolat rinnuksissa miettii 2-3 tunnin välein mitä laittaisi pienokaiselle, joka vähän aiemmin on taas kipannut nurin kissojen vesi- ja ruoka-astiat. Samalla yrittää itsekin jotakin napata suuhunsa…Ehkä kaiken keskellä itselleni on tullut tietty armollisuus, jonka varassa toimin niin yrittäjänä kuin bloggaajanakin. En voi olla täydellinen, mutta minulla on oma linjani ja kerron blogissani vain niistä jutuista ja asioista, jotka ovat minua. Valittelin juuri blogikamulle, että hitsi kun olenkin niin kaikkiruokainen ja en yhtään rajoittunut, just sen takia liian hyvin maistuukin kaikki ruoka. Eli sopivasti kaikkea ainakin itse yritän poimia tuolta ruokaviidakosta ja pitää ainakin sen yhden vapaapäivän, jolloin ei olla somessa ja ruoka-annokser syödään lämpiminä, eli niitä ei kuvata …; ) Kaikessa myötätunnossa et siis ole yksin, ihan samoilla aatoksilla täälläkin aika ajoin mennään. Mahtavaa viikkoa ja muistakaa nauttia ruoastakin!
,
Haha, muistan kun meidän 3 v oli vastasyntynyt ja poukkoilin keittiössä(kin) suuna päänä sinne tänne pikkuinen kainalossa, pöydän alla, pöydän päällä. Se armollisuus itselle on väistämättä tullut, hyvä niin. Kuitenkin se pieni riittämättömyyden tunne puskee esille aika ajoin. Nyt kun meillä on tuo uusin kirjaprojektikin valmis, on kaikki saaneet välillä nauttiakin siitä ruoasta ( minäkin ) ilman että se ehtii jäähtyä. Ei ole kivaa kun ruokahetki, joka on niin tärkeä ja harvinainen yhdessäolon hetki perheelle, menee kiukutellessa ja kylmää ruokaa syödessä.
Voi niin totta. Hirnahtelin kieltämättä vuodatustasi lukiessani. Melkolailla samoja ajatuksia täälläkin ajoittain. No pidin loppukesästä useamman viikon sometauon ja voi kertoa sen tehneen ihan hyvää. Siitä, olenko vieläkään ihan vireessä voidaan olla montaa mieltä. Yrittäjälle tuo on tietenkin oikeastaan silkka mahdottomuus. Dääm. Mitäs jos pitäisitte kerran viikossa toivetorstain? Lapset saavat päättää silloin millaista normiruokaa laitetaan. Tsempit Sari <3 Leukaa vaan rintaan ja kohti uusia pettymyksiä… eivaan… no tiedät. Pessimistihän ei pety 🙂 Ihanaa ja aurinkoista viikkoa sinulle ja koko perheelle <3
Sometauko tekisi kieltämättä terää täälläkin. Meillä kun oli sivujen kanssa ongelmia ( kuten varmaan muistat ) ei aikaa sille tauolle ole oikein löytynyt. Täysi pöhinä päällä on menty siitä saakka. Toivetorstai on hyvä idea. Aika kiltisti olen kuitenkin kuunnellut lasten toiveita muutenkin ja valmistanut (ne kukkakaalit ) siihen sivuun itselleni 😉 Aurinkoista viikkoa sinne Tyynellekin <3