Yhteiskuntakelpoinen kotiäiti

Olen tässä mietiskellyt, että minkälainen blogivuosi tulee olemaan.

Vaikka kirjan materiaalit on nyt jätetty, ihan samalla tavalla on keittiössä kuitenkin tultu pyörittyä. Osaltaan siihen tietysti vaikuttaa kaikki juhlat joita nyt parin kuukauden aikana on ollut.

Yksi asia jonka tietoisesti olen jättänyt ruokapöydästä pois hetkeksi, on kamera.

Se halvatun kamera seisoi tuossa jalustallaan pöydän nurkalla kaikkien tiellä vuoden verran.

Mieheni sanoi minulle jouluna, ettei tahdo nähdäkään koko kapistusta vähään aikaan.

Ja jos minun ei tarvitse kuvata, tarkoittaa se lämmintä ruokaa meille kaikille.

Siispä, nyt olenkin tietoisesti jättänyt kameran pois ja ottanut kuvat ruoista iPadilla, joka näkyy tietysti laadussa, mutta tuo perheelleni hetken rauhan.

( Ei kerrota vielä miehelleni, mutta pian aion kuitenkin ottaa sen esille. )

Jotenkin olo on tyhjä. Vaikka aikaa on nyt hieman enemmän, niin jotain tässä olisi keksittävä. Tiedän, koko viime vuoden unelmoin vain vapaista hetkistä lasten ja miehen kanssa. Kuitenkin kirjan kirjoittaminen sai minussa aikaan kipinän. Tahdon tehdä jotain luovaa.

Maalasin ja piirsin ennen huvikseni, mutta lasten synnyttyä ja ajan puutteessa se jäi. Se oli hieno tapa unohtaa muu ja vain piirtää. Samalla ajatukset saivat uutta puhtia ja ideoita syntyi, vähän samoin kuin ruoanlaitossa. Kun kokkaan tai leivon, ajatukset nollautuvat ja saan uutta perspektiiviä moniin asioihin. Olen silloin onnellinen ja monesti huomaamattani viheltelen kokkaillessani.

Tulevassa kirjassa olen kirjoittanut pieniä tarinoita täältä Myrskylahdelta, elämästämme ja mietteistäni.

Se oli jotenkin herättävä kokemus. Olen ollut monta vuotta kotiäitinä ja välillä sitä kadottaa itsensä lastenhoitoon ja siivoamiseen. Unohtaa itsensä ja millainen sitä kaiken alla on.

Jotenkin noiden tarinoiden kirjoittaminen raapaisi jotain tuntematonta sisälläni ja huomasin uusia asioita itsestäni, monta unohdettuakin.

Monta vuotta kärvistelin ahdistuneena ja mietin mitä oikeasti tahdon tehdä. Huono omatunto soimasi minua siitä että olin ”pelkästään” kotiäiti. Tai ei se oikeastaan minua yhtä paljon häirinnyt, kuin se vaikutti häiritsevän muita. Monta kertaa sain kuulla ihmettelyä siitä miksi en ole töissä. Tai että, etkö tule hulluksi siellä kotona? En minä vaan pystyisi, tai voisi.

Olin töissä kun vanhimmat pojat olivat pieniä, mutta minulla oli niin paha olo, kun näin miten he voivat hoitopaikassaan. Siitä nyt en viitsi enempää kirjoittaa tässä kohtaa, vaikka ehkä syytä olisikin. Mutta koska minulla oli mahdollisuus jäädä kotia, niin teimme päätöksen. Jäin lopulta kotia lasten kanssa ja en ole katunut sitä kertaakaan.

Kaikki ei tietenkään ole niin mustavalkoista, kuin tässä kirjoitan. Mieheni matkusti ennen paljon töidensä takia ja sukulaiset asuvat kauempana, joten olin aika paljon yksin lasten kanssa. Se oli osaltaan osa syy myös siihen miksi jäin kotia.

Tarkoitus oli vähän raottaa sitä olotilaa, jonka pitkään kotiäitinä olleena sain kirjoittaessani tätä kirjaa.

Monet ovat saaneet minut tuntemaan itseni huonommaksi, vain sen tähden että olen ollut kotiäiti. Ja jättäähän se jälkensä.

Olen näiden vuosien aikana opiskellut kotoa käsin ja yrittänyt ehkä jollain tavoin myös todistaa itselleni, että olen ”yhteiskuntakelpoinen”.

Tämä kirja ja varsinkin sen tarinoiden kirjoittaminen avasi jollain tapaa ne portit joita olin yrittänyt avata vuosien aikana.

Muistin millainen minä olen ja sen, että antaa muiden elää omaa elämäänsä ja olettamuksiaan, niin minä keskityn vain omaan ja perheeni hyvinvointiin ja elämään.

Vaikka kotiäidin maailma voi monen mielestä tuntua pieneltä niin se on vain yhtä pieni, minä katsojansa sen näkee.

Minulle se on ollut koko maailma.

Oikeastaan kotiäitiyden myötä aloinkin bloggaamaan. Tahdoin sen jonkun pienen jutun itselleni, joka minulle on tärkeää. On myös mukavaa tietää, että juuri sinä joka siellä luet tätä tekstiä, olet käynyt sivuillani. Toivottavasti myös jotain löytänyt. ”Smaken är som baken” kuuluu sanonta täällä päin. Eli makuasioista ei pidä kiistellä. Tarkoitus ei olekaan että kaikki pitäisivät kaikesta.

Olen ihan tavallinen kotiäiti joka kokkailee, ei sen enempää eikä vähempää. Rakastan vain sitä tunnetta, jonka voin nähdä perheeni kasvoilta kun olen valmistanut heille ruoan. Eikä sen ruoan tarvitse olla mitään erityistä joka kerta. Ainoastaan se seikka näyttää merkitsevän miehelleni ja lapsilleni kaikkea, että minä olen sen heille valmistanut.

Muuta en tässä maailmassa tarvitsekaan, kuin sen katseen joka kertoo kaiken. Sillä jaksaa aika pitkälle!

Jatketaan siis myös tätä blogivuotta samoissa tunnelmissa. Ja muistakaa, että enemmän kuin mielelläni kuulen myös teistä siellä ruudun toisella puolen. Teitä on jo mahtava joukko ja monta ihanaa lukijaa olenkin jo saanut oppia tuntemaan näiden vuosien aikana.

Toivotan teille kaikille oikein ihanaa ja makoisaa vuotta 2015!

Kuvat : http://www.teamjimmyjoe.com/2012/12/1950s-housewife-meme/