Kari Hautamäen uusi kirja Tänne minäkin kuolen sai minut tarttumaan kirjaan pitkästä aikaa. Täytyy nimittäin myöntää yksi asia heti alkuun: olen lukenut nolostuttavan vähän kirjoja viime aikoina.
Tänne minäkin kuolen – Kari Hautamäki
Elämä on ollut täynnä kaikkea muuta: töitä, kirjoittamista, arkea, projekteja ja sitä perinteistä kaaosta, jota elämä välillä on. Ja vaikka rakastan kirjoja, välillä käy niin, että lukeminen jää jonnekin kaiken muun alle.
Mutta kun Kari Hautamäen uusi kirja, Tänne minäkin kuolen ilmestyi, halusin tietysti lukea sen.
Ajatuksia kirjasta
Karilta on ilmestynyt aiemmin kirjat: Et sinä vielä kuole ja Nyt sinä kuolet ja hänen tavassaan kirjoittaa on jotain sellaista, joka puhuttelee minua.
En osaa ihan tarkkaan selittää mitä se on.
Ehkä se on se rehellisyys.
Se, ettei teksti yritä olla siloiteltua tai kauniisti paketoitua.
Se ei tee elämästä siistimpää kuin se on.
Se näyttää sen sellaisena kuin se välillä on –
raakana, absurdina, välillä raskaanakin, mutta silti jollain tavalla myös lämpimänä.
Ja ehkä juuri siksi se toimii.
Kun luin Tänne minäkin kuolen -kirjaa, huomasin monta kertaa pysähtyväni hetkeksi. Ei siksi, että tarina olisi ollut vaikea lukea, vaan siksi, että jotkut kohdat osuivat johonkin tuttuun tunteeseen.
Sellaiseen ajatukseen, jonka tunnistaa, vaikka ei olisi elänyt samaa elämää. Koska lopulta kyse ei ole vain tapahtumista. Kyse on siitä tavasta katsoa maailmaa.
Sellaisesta, jossa näkee yhtä aikaa kaksi asiaa:
sen, miten pieni ihminen joskus on kaiken keskellä…
ja samalla sen, miten absurdin koomista tämä elämä välillä on.
Kirjassa on paljon kipua, mutta siinä on myös mustaa huumoria.
Sellaista huumoria, joka ei ole väen väkisin tehtyä, vaan joka syntyy siitä, että elämä itsessään on välillä niin järjetöntä, että sille on pakko vähän nauraa.
Ja juuri niissä kohdin tunsin samaistumista. Koska vaikka meidän elämäntarinat eivät ehkä olekaan samanlaisia, tunnistan tuon kulman katsoa maailmaa.
Pidän tästä tavasta kirjoittaa. Se ei yritä selittää maailmaa puhki. Se ei yritä antaa (valmiita) vastauksia.
Tänne minäkin kuolen on samaan aikaan raadollinen, rehellinen ja hyvin inhimillinen kirja.
Ja ehkä juuri siksi siinä on myös jotain lohdullista.
Ei siksi, että se yrittäisi lohduttaa.
Vaan siksi, että se muistuttaa yhdestä asiasta: että elämä ei aina ole siisti tai kaunis tai järkeenkäypä.
Se on välillä sotkuinen, ristiriitainen ja joskus aika helvetin absurdi paikka.
Ja ehkä juuri siksi tällaiset kirjat jäävät mieleen.
Ne eivät yritä selittää elämää.
Ne vain näyttävät sen.
Sellaisena kuin se joskus on.
Kirjan kuvaus
Kari Hautamäen Tänne minäkin kuolen
on rehellinen ja elämänmakuinen kuvaus ensihoitajan työstä – niistä hetkistä, jotka eivät päädy uutisiin, mutta jotka jäävät pysyvästi mieleen.
Kirja vie lukijan mukaan ambulanssiin, suoraan työvuoron keskelle.
”Istun kuskin penkille, käynnistän ambulanssin ja kättelen työtoveriani.
– Noni, nimi on tosiaan Kari, nyt kun ehditään kunnolla esittäytymään. Tiedätkö muuten mitä? Varaudu siihen, että kunnanjohtaja saattaa soitella huomenna hemmetin vihaisena. Tilasin juuri paloittelumurhaajille valtion kustantaman taksikyydin ambulanssihelikopterilla – kapakkaan.”
Ensihoitaja Kari Hautamäki päätti jättää suurkaupungin taakseen ja lähteä pohjoiseen – Ruotsin Lappiin ja Norjaan, Jäämeren rannalle.
Tukholman jengisotien uhrien ja narkomaanien sijaan ambulanssin kyytiin nousevat nyt persoonalliset pohjoisen asukkaat, joiden tarinat ovat välillä yhtä absurdeja kuin koskettaviakin.
Pohjoinen ei kuitenkaan ole pelkkää rauhaa ja hiljaisuutta. Hautamäki huomaa nopeasti, että myös tunturien ja vuonojen keskellä elämän pimeä puoli kulkee mukana – väkivalta, kuolema ja ihmisen hauraus eivät katoa karttaa vaihtamalla.
Hammerfestin karu ja samalla omalaatuinen maailma inspiroi Hautamäkeä kirjoittamaan auki yli 20 vuoden ensihoitajauran erikoisimmat keikat.
Kirjan tiedot
Tänne minäkin kuolen – Ambulanssihoitajan uran kummallisimmat keikat
Kirjoittaja: Kari Hautamäki
Kustantaja: WSOY
Julkaistu: 5.3.2026
