Viime vuonna, näihin samoihin aikoihin oli aika kuvata kansi Talven maku kirjaan.
Lämpötila alkoi olla hieman plussan puolella ja edellisinä päivinä sankkana sateena tullut lumi oli märkää ja raskasta.
Lähdetkö auttamaan kuvaamaan kantta kirjaan, kysyin mieheltäni. Mieheltäni, joka oli toiminut Talven maku kirjan ”käsimallina”.
Odotas hetki, niin teen meille eväät mukaan, jotta saadaan jotain ruokaa mukaan kanteen, sanoin.
Mietin, että vanha piknikkori voisi olla kiva saada kanteen jollain tapaa. Pakkasin koriin äsken leipomiani pullia, mehua lasipulloon, täytettyjä sämpylöitä ja appelsiineja.
Mukaan otin vielä lampaannahkan ja kauniin lyhdyn. Ihan vain rekvisiitaksi.
Pihassa, kun teimme lähtöä jäälle, ehdotin että otetaan mukaan potkuri.
Miten meinaat jaksaa tuossa lumimäärässä potkutella eteenpäin, kysyi mieheni. No en minä tiedä, mutta kyllä me eteenpäin päästään, vastasin.
Eli vanha sininen potkuri sai olla kuljetusapuna piknikorille ja rekvisiitalle.
Huomasin jo ennen kuin päästiin jäälle asti, että hittolainen, kun olikin painavaa menoa, mutta puskin kuitenkin potkuria eteenpäin, miehen pudistellessa päätä huomaamattomasti vieressäni.
Mies kantoi kameraa ja jalustaa ja pääsimme kuin pääsimmekin jäälle saakka. Siinä meno oikeastaan tyssäsikin. Lunta oli jäällä niin paljon että eihän siitä mitään tullut. Huomasimme aika pian, että lumen alla oli aimo kerros myös vettä, joka kasteli kengät ja jalat kivasti.
No jäädään sitten tähän kuvaamaan, sanoin.
Aloin siinä kotirannassa asetella piknikkoria kivannäköiseksi lumeen ja räpsin muutaman kuvan. Ei tämä näytä hyvälle, sanoin.
Laitetaanpa tuo lampaannahka potkurin päälle ja kori siihen, ehdotin. Menin kameran taakse ja pyysin miestäni siirtämään potkuria koreineen vähän oikealle, sitten hiukan taaksepäin. Ei kun vielä hieman oikealle, äh kokeillaas sittenkin kääntää potkuri noin sivuttain.
Kamera kävi samaa tahtia, kuin komensin miestä siirtelemään tavaroita. Nosta sämpylää hiukan ylöspäin. Juuri sitä, joka on siinä keskellä. Noin. Hyvä! Ei, nyt ei mehupullo näy kunnolla. Odotas, tulen itse laittamaan.
Jatkoimme näin hetken, kunnes sanoin, että jotain puuttuu.
Kokeillaan että minä kävelen niin kuin tuolta potkurin takaa. Tarkensin kameran ja pyysin miestä painamaan laukaisijaa, kun pyydän. No nyt, paina. Miltä näyttää?
Juoksin sitten kameralle ja tarkastin. Ei tämä näytä hyvältä, puuskahdin. En minä halua että kasvot näkyy, odotas kun teen vähän säätöjä. Noin, otetaan uusiksi. Juoksin sitten taas kauemmas ja huusin miehelleni, että ota kuva, nyt!
Taas hölköttelin kameralle. Hikikin alkoi nousta pintaan.
Ääh, eihän tämä näytä yhtään järkevälle, sanoin.
Kokeillaas roudata potkuri tuohon suuntaan sanoin ja viittilöin taaksepäin. Silloin tuli kissa hitaasti jalkojaan nostellen paikalle. Yritin hätistellä kissaa pois potkurin edestä. Mene nyt maanittelin, mutta eipä se katti uskonut. Otin huvikseni muutaman kuvan kisusta ja potkurista.
Kun kissa viimein kyllästyi meihin ja lähti, ehdotin miehelleni seuraavaa.
Mennäänkö seisomaan yhdessä tuohon potkurin taakse ja otetaan kuva. Miehen hieman leipiintyneestä ilmeestä päättelin, että ihan sama, kunhan nyt vaan ollaan pian valmiita.
No niin, aseteltiin potkuri ja tarvikkeet uudelleen ja laitoin kameran ajastimelle. No niin, nyt juokse, sanoin. Siinä raskaassa lumessa juostiin sitten aika hyvä matka potkurin taakse ja ehdittiin juuri kääntyä, kun kamera räpsähti.
Pysy sinä tässä, sanoin miehelle. Käyn uudelleen ajastamassa kameran. Ja kun tulen takaisin, heitetään vähän lunta ilmaan.
Kirmasin siis taas kameralle ja takaisin. No nyt, ota lunta ja heitä, huusin hengästyneenä! Lunta ilmaan ja räps!
Tätä teimme useamman kerran ja joka kerta kun juoksin kengät märkinä ja hengästyneenä mieheni luokse, räjähdimme nauramaan, samalla kun heitimme kummatkin märkää luntaa ilmaan.
Kyllä tämä on hullun hommaa, sanoin. Mieti jos joku kyläläinen näkisi mitä me hommaamme, olisi siinä puhumista, nauroin.
Pakkasimme sitten piknikkorin, eväät ja muut tavarat ja lykimme itsemme ja potkurin kotiin. Onneksi kotiin ei sillä kertaa ollut pitkä matka. Ja saimmehan me sitten kaiken päätteeksi syödä sämpylät ja pullat, jotka tosin olivat aika kylmiä. Loppujen lopuksi jäi päivästä kiva muisto ja kirja sai kannen.
