Pilkunnussijan mielenmaisema

Avasin silmäni ja samalla internetin.
Vitutti jo valmiiksi.

Yö oli mennyt päin vittua, kuten niin moni muukin asia viime aikoina. Kuumat aallot olivat hakannet kehoa kuin huonosti säädetty kiuas, eikä unesta ollut tietoakaan. Vieressä makasi ukko, joka ei ollut taaskaan korvaansa lotkauttanut minun vaatimuksilleni. Naimisissa kyllä, mutta munaa ei ollut näkynyt koko viime vuonna. Ei fyysisesti, ei henkisesti, ei edes symbolisesti.

Siinä tilassa ihminen ei etsi rauhaa.
Hän etsii kohdetta.

Ja mikä olisikaan parempi kohde kuin pilkku.

Minä en ole sellainen ihminen, joka aloittaa päivän joogalla, meditaatiolla tai kiitollisuuspäiväkirjalla. Minä avaan kommenttikentän. Ja kun elämä potkii, minä nussin pilkkua. Hartaasti. Pakonomaisesti. Pienesti. Vittuuntuneesti.

Kun löydän virheen, ryhti suoristuu. Leuka kohoaa. Sisällä tapahtuu pieni, hiljainen henkinen orgasmi. En ole tehnyt mitään merkityksellistä. En ole leiponut, rakastanut, koskettanut tai tullut kosketetuksi. Mutta olen korjannut toista ihmistä.

Ja se riittää hetkeksi.

Pilkunnussija ei tule nälissään (hän tulee todistamaan olemassaolonsa)

Tässä kohtaa sanon ääneen sen, mitä moni ajattelee, mutta harva myöntää (ainakaan se pilkunnussija):
pilkunnussija ei ole kiinnostunut sisällöstä. Hän on kiinnostunut vallasta.

Ja kun se löytyy: oi sitä riemua.

Huomio:
Tämä teksti on kirjoitettu huumorilla. Kärjistäen. Tarkoituksella.

Kyseessä voi ihan hyvin olla ukko, joka ei ole saanut aikoihin.
Tai tyyppi, jota harmittaa elämä muuten vaan.
Tai ihminen, jolla on joku muu krooninen puutostila.

Mikä ikinä syy onkaan, tämä ei ole henkilökohtainen diagnoosi eikä tieteellinen tutkimus.
Tämä on teksti. Huumoria. Ja pientä piikkiä sinne, missä ehkä kiristää.

Pilkunnussijat – pieni mutta äänekäs ihmisryhmä

On tosiaan olemassa ihmistyyppi, joka ei tule ruokablogiin(kaan) nälissään.
Hän ei tule etsimään inspiraatiota, iloa tai onnistunutta pullataikinaa.
Hän tulee etsimään virhettä.

Yleensä se on sana.
Joskus nimitys.
Joskus yksi helvetin pilkku.

Ja kun se löytyy, alkaa sama henkinen henkselien paukuttelu:
“Tämä ei ole teknisesti ottaen…”
“Alkuperäisessä versiossa ei…”
“Oikeasti tämä pitäisi nimetä…”

Siinä kohtaa osaan oikein kuvitella tyypin suoristavan selkänsä, kohottavan leukansa ja kokevan taatusti pienen henkisen orgasmin.
Hän ei ole leiponut mitään.
Hän ei ole testannut reseptiä.
Hän ei tiedä, miltä ohjeen lopputulos maistuu.
Mutta jumalauta, hän on löytänyt kohdan, jossa voi olla oikeassa.
Ja se on taatusti päivän, jollei jopa koko viikon tärkein saavutus.

Sanotaan tämä nyt kerralla niin, ettei jää kenellekään epäselväksi.
Avoin kommenttiboksi ei ole avoin kutsu tulla vittuilemaan.
Se, että jaan reseptejä, ei tarkoita että tänne tarvitsee tulla pätemään, haastamaan riitaa tai purkamaan omaa pahaa oloaan muiden kustannuksella.

Jos tulet tänne
haastamaan,
pätemään,
vääntämään väkisin
tai hakemaan draamaa omaksi viihteeksesi,
niin älä ihmettele, jos toivotan sinut suoraan sinne minne aurinko ei tunnetusti paista.

Totuus on tämä:
suurin osa lukijoista tekee reseptin, onnistuu, syö ja palaa uudelleen.
He eivät kommentoi mitään.
He eivät korjaa sanoja.
He eivät koe tarvetta todistaa yhtään mitään.

Pilkunnussijat taas ovat pieni mutta äänekäs porukka, joka kokee sisäistä pakkoa ilmoittaa olemassaolostaan.
Ja kyllä, minä huomaan teidät, pikku höpönassukat.

Tämä on minun sivustoni.
Minun keittiöni.
Minun tekstini.

Jos käytän arkikieltä, se on tarkoituksella.
Jos selitän asioita lukijan ehdoilla, se on tietoinen valinta.
Jos suosittelen variaatioita, se on palvelus, ei rikos.

Ja kyllä – vastaan kommenteissa niin kuin haluan.
Koska tämä on minun sivustoni.

Jos resepti toimi ja maistui hyvältä: ihanaa, tervetuloa uudelleen.
Jos tämä teksti ärsyttää, maailma on täynnä muita reseptejä ja muita sivustoja.

Täällä ei ole pakko olla.
Mutta jos olet täällä, käyttäydy sen mukaisesti.

Loppuun

Ei se elämä minullakaan aina ole mitään ruusuilla tanssimista. Hormonit heilahtelevat välillä, unet jäävät liian usein vähiin ja välillä kaikki vituttaa ilman sen kummempaa syytä. Aamulla voi olla huono olo jo ennen kuin kahvi on ehtinyt tippua ja joskus se vitutus kulkee mukana koko päivän.

Mutta en minä siitä huolimatta lähde purkamaan oloani muiden ihmisten kommenttibokseihin. En käy oikomassa toisten sanoja, korjaamassa pilkkuja tai purkamassa omaa huonoa fiilistäni vieraisiin teksteihin. Hoidan sen jossain muualla: käyn kävelyllä, kiroan itsekseni tai annan asian olla.

Lisäys:

Pilkun­nussija-tekstissä käytetty ilmaus “ei ollut saanut munaa” ei ole kirjaimellinen väite kenenkään seksielämästä, eikä se ole henkilökohtainen syytös ketään kohtaan. Se on karkea, arkinen ja tarkoituksella puhutteleva kielikuva puutteesta.

Ei vain seksin puutteesta, vaan laajemmin: kosketuksen, huomion, vastavuoroisuuden, merkityksen ja nähdyksi tulemisen puutteesta.

Pilkunnussiminen ei synny hyvästä olosta. Se ei synny levollisuudesta, tyytyväisyydestä tai aidosta kiinnostuksesta sisältöä kohtaan. Se syntyy tilanteessa, jossa oma olo on valmiiksi kireä ja turhautunut ja tunne täytyy purkaa johonkin pieneen, hallittavaan ja turvalliseen. Kuten pilkkuun toisen tekstissä.

Ilmaus tekee tämän mielentilan näkyväksi yhdellä iskulla. Se asettaa koko tekstille kehyksen: pilkunnussija ei tule nälissään, iloisena tai uteliaana. Hän tulee todistamaan olemassaolonsa ja kokemaan hetkellisen vallan tunteen.

Kyse on satiirista ja kärjistyksestä.

Käytin tuota ilmaisua, koska se kuvaa puutetta ja turhautumista, josta pilkunnussiminen usein kumpuaa.