Läskihistoriani

Tänään on Älä laihduta -päivä.

Ajattelin ensin jakaa jonkun rasvapommin reseptin, sivujemme facebookissa ja saatesanoina hiukan vitsikkään, ”tänään saa herkutella luvan kanssa” tekstin.

Sitten ajattelin uudestaan. Vaikka tänään vietetäänkin älä laihduta päivää, ei se kuitenkaan mielestäni tarkoita, että juuri tänään meidän kuuluisi luvan kanssa syödä rasvaisia herkkuja, karkkeja ja suklaata. Tuli hetkeksi jopa huono olo, kun aloin ajattelemaankaan koko aihetta.

Laihduttamisesta on tullut tavallisempaa ja tavallisempaa. Naisista varmasti valtaosa on laihduttanut ja yhä vain nuoremmat tytöt kertovat yrittäneensä laihduttaa. Monet uskovat, että olisivat onnellisempia, jos olisivat hoikempia.

Laihuudesta on tullut ihailtu itseisarvo: suurimmat pudottajat ja eniten laihtuvat ovat suuren yleisön silmissä sankareita. Meidän kulttuurissamme laihuuteen on alettu liittää määreitä kuten tehokkuus ja menestys. Lihavuuteen puolestaan liitetään laiskuus ja aikaansaamattomuus, jopa tyhmyys. Samanaikaisesti tämän laihuuden ihannoinnin kanssa, ylipaino ja lihavuus ovat Suomessa ja muissa länsimaissa lisääntyneet. Yhä useammat elävät tilanteessa, jossa eivät saa olla tyytyväisiä omaan kehoonsa, koska heidän “kuuluu” olla toisenlaisia. Heidän “kuuluu edes yrittää” laihduttaa. ( Lähde syömishäiriöliitto-syli RY )

 

Läskihistoriani

Minulla oli mielessäni laihdutus vain noin viikko sitten, kun oli aika ottaa bannerikuvat Foodloverin viikon bloggaaja postaukseen. Jos kamerakammoni ei muutenkin olisi paha, ei riittämättömyyden tunnekaan tee sille ainakaan parempaa ja asiaa helpommaksi.

Instagramin ja muiden somekanavien myötä olemme siirtyneet filtteröityyn maailmaan. Monet näyttävät elämästään ja itsestään sen “paremman” puolen. Vaikka et olisikaan epävarmin tyyppi, niin alat väistämättä vertailemaan itseäsi muihin. Joten kun tuli kuvan julkaisemisen aika, tuli se epävarmuus. En muuten yleensä meikkaa ripsiväriä enempää mihinkään tilaisuuksiinkaan ja voin olla hyvin oma itseni ”in real life”. Mutta tosiaan, kun oli aika miettiä edustavaa kuvaa blogiin, tuli epävarmuus. Katselin muiden bloggaajien kauniita omakuvia ja tyylikkäitä sivubannereita. Tuli epävarmuus omasta ulkonäöstä ja koosta.

Vaikka ikää on jo sen verran, että painon pitäisi olla vain numero joka hetkauttaa vain vaakaa eikä minua, niin silti se käy mielessä aina silloin tällöin. Läskittely ei ole vieras asia minulle, sitä sain kuulla yläasteen seitsemännellä luokalla ihan tarpeeksi. Vaikka olinkin silloin ihan normaalin nuoren tytön mitoissa. Eikä se edes ole varhaisin muistoni painooni liittyen. Aina on joku joka on katsonut asiakseen mainita painoni. Joko olen ollut liian iso tai liian pieni. Minua on vertailtu ja pilkattu. Jos olen laihduttanut, niin sekin on ollut liikaa eikä ollenkaan hyvä juttu. Koskaan ei ole tainnut painoni olla juuri sellainen sopiva muiden mielestä.

Ainoan kerran, kun voin sanoa käsi sydämellä, että olen ollut lihava, on silloin, kun painoin 91 kg. Se on aika huima numero 161 cm. Tämä oli kuitenkin ensimmäisen raskauteni viimeisenä päivänä. Painoin sen raskauden alussa 57 kg ja luulin silloin olevani liian pyöreä. Mutta 9 kk ja raskausmyrkytys sai painoni nousemaan noin hurjiin lukemiin. 10 kg painosta lähti melkein saman tien, mutta aloin pian sen jälkeen odottaa keskimmäistämme. Painoni ei koskaan ole noussut sen 91 kg yläpuolelle, mutta ”läskiydestä” tuli olotila parin vuoden ajaksi. Painoani kauhisteltiin ja tunsin itseni niin hirvittäväksi ja rumaksi, epäonnistuneeksi. Kun olin palautunut toisesta synnytyksestä ja sen aiheuttamista komplikaatioista, päätin laihduttaa. Ja sekin tapahtui jonkun toisen takia. Olin muutama viikko sairaalasta kotiutumisen jälkeen saanut mahtumaan päälleni vanhat housuni ja tunsin itseni kivan näköiseksi, kunnes mummuni tokaisi minulle, että oletpas sinä vielä lihava. Tästä meni pari kuukautta ja tuli kesä. Sain päälleni taas farkut ja olin mielestäni taas ihan kivan näköinen ja olin hiukan laittanut itseäni, kun olin menossa konserttiin. Tapasin yhden sukulaiseni, joka huomautti minua, että “oot sä vielä lihava” ja taputti vatsaani. Voitte arvata, että hyvä fiilis hävisi yhtä nopeasti kuin pieru saharaan.

 

Aloin siis laihduttaa. Laihduin melko helposti 64 kg. Sen laihemmaksi en edes tuntenut, että tahtoisin laihtua. Olin mielestäni silloin normaalipainoinen, jopa laiha.

Mutta vuodet ja elämäntilanteet muuttuivat ja paino eli sen mukaan. Aloin treenata kovaa ja säännöllisesti ja painoni nousi sen myötä 74 kg jossain välissä. Ja vaikka olin vuosien aikana niin pienempi että suurempi, oli aina jollakin jotain sanottavaa painostani. Vähemmästäkin sitä alkaa kuvittelemaan, että itsessä on jotain vikaa. Kunnes eräänä päivän tajusin, että asia on juuri päinvastoin. Minussa ei ole mitään vikaa, vaan niissä muissa jotka katsovat asiakseen huomautella ja vertailla.

Ymmärtäisin sen, jos olisin sairaalloisen lihava, ja nyt en puhu mistään painoindeksin kertomasta lihavuudesta, vaan paljaalla silmällä nähtävästä läskistä, että joku läheiseni olisi huolissaan painostani ja sanoisi sen minulle. Mutta sellaista hetkeä ei vielä ole tullut, muuta kuin ensimmäisen raskauteni loppuvaiheessa, että olisin tuntenut itseni sairaalloisen lihavaksi.

Koen ehkä asiakseni kertoa ja puhua aiheesta senkin takia, että kirjoitan ruoasta ja jaan kanssanne reseptejä, niitä lihottaviakin. Minulta on tultu kysymään, että miten et ole lihava(mpi), kun kokkaat ja leivot niin paljon.

Tosin, kun sain nuorimmaisemme kolme ja puoli vuotta sitten lihoin raskauden aikana 7 kg, mutta aloitin samoihin aikoihin ensimmäisten keittokirjojen kirjoittamisen ja lihoin varmasti toiset 7 kg niiden keittokirjojen myötä. Liikuin koko raskauden ajan aktiivisesti ja elin kokonaisvaltaisesti terveellisesti. Kirjojen valmistus, reseptiikan maistelu ja testaus, huonot yö unet ja ajan puute saivat aikaan taas lihomisen ja vanha kunnon epävarmuus alkoi taas nostaa päätään.

Tunsin itseni vieraaksi omassa vartalossani ja jätin sokerin ja vehnät pois. Ja mikä taivas se olikaan omalle olotilalle. Jo se vatsan turvotus joka liiallisesta sokerin ja vehnän saannista minulle tuli, oli riittävä sysäys sille, että ajattelin uudestaan koko elintapani.

Olen 35 vuotias, en tahdo painoni määrittävän minua ihmisenä. Olotilani on keveä, vaikka vaaka näyttää yli 70 kg. Kolmesti operoidusta vatsastani en koskaan pääse eroon ja saa siitä enää sellaista, kun se joskus nuoruudessa oli. Sen kanssa on elettävä. Minulla on hyvä olo, kun muistan kohtuuden kaikessa. Työni vaatii maistelua ja ainakaan tällä hetkellä en tahdo luopua herkuista. Mutta ne reseptit ja kuvat mitä teillekin instagramissa jaan, eivät ole koko totuus. Niiden herkkujen väliin ( joita muuten ahkerasti jaamme muillekin, kaikki eivät mene omaan vatsaan ) mahtuu normaalia ruokaa, säännöllistä ruokailua ja joka päiväisiä lenkkejä.

Hyvä olo ja hyvä mieli, jaksaminen ja muut kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista kertovat “mittarit” kertovat minulle terveydestä ainakin tällä hetkellä enemmän kuin yksikään vaaka.

Joten sen facebookin postaamani rasvaruoan kuvan sijaan kirjoitinkin teille tämän läskihistoriani. Ihan vain siksi, että Älä laihduta -päivän tarkoituksena on herätellä meitä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa juuri sellaisena kuin se on.