Joulu on taas lähestymässä, ja muistan vielä ne lapsuuden joulut – vaatimattomat, mutta täynnä lämpöä.

Kun joulu löytyy sydämestä, ei ostoskassista

Istuin eräänä iltana olohuoneessa ja katselin jouluvalojen heijastuksia ikkunalasista. Muistelin lapsuuden jouluja – vaatimattomia, mutta kuitenkin hyviä. Ei ollut yltäkylläisyyttä, mutta oli asioita, joilla on merkitystä: perhe ja yhdessä nautittu jouluateria.

Nyt elämme maailmassa, jossa joulusta on tullut jättimäinen kulutuskaruselli. Mietin ihmisiä, jotka kahmivat kärryihinsä kimaltavia koristeita ja joka vuosi uutta teemaväriä huutavia joulukoristeita. Tuntuu kuin jokaisella joululla pitäisi ylittää edeltäjänsä: enemmän kimallusta, enemmän lahjoja, enemmän kaikkea. Mutta milloin liika muuttuu liialliseksi?

Joulun ei pitäisi olla uusien koristeiden tai trendikkään pöytäkattauksen juhla. Eikö sen pitäisi olla aivan jotain muuta?

Itse olen säästänyt ensimmäiset aikuisuuden kynnyksellä hankkimani joulukoristeet ja perityt aarteet, ja ne koristavat yhä kuustani. Niissä on muistoja, tarinoita, säröjä. Käteni hapuilee varoen lasienkelin pintaa, jonka säröstä muistan vuoden, kun kuusi kaatui. Se on rikki, mutta eihän joulu vaadi täydellisyyttä.

Mitä oikeasti tarvitsemme jouluna?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan joulun yksinkertaisuutta. Onko se ikä vai elämän myrskyt, jotka saavat toivomaan yksinkertaisia asioita? Terveys. Perhe. Rauha. Ne kolme asiaa tuntuvat tärkeämmiltä kuin koskaan.

Jouluna haluan tehdä päivällisen perheelleni ja nähdä heidän hymyilevät kasvonsa. Haluan kuulla lasten naurun, tuntea sen ilon, kun kaikilla on hetken aikaa hyvä olla. Ja jos lahjoja ei ole kasattuna kuusen alle, so what? Joulu ei ole siitä kiinni.

Onko ostomania pohjimmiltaan tyhjyyden täyttämistä?

Kuluttaminen on joulun pakollinen paha – ainakin jos uskomme mainoksiin. Mutta välillä mietin: mitä me oikeastaan kompensoimme? Onko jokin, mitä yritämme ostaa, mutta emme koskaan saavuta? Rauhaa? Rakkautta? Sitä kadonnutta lapsuuden taikaa, joka ei tule takaisin, vaikka muovitimantteja ripustaisi sadoittain oksille?

Älkää ymmärtäkö väärin. En ole mikään pyhimys. Totta kai minäkin ostan joskus uutta, mutta yleensä vain tarpeeseen. Minulle joulun trendiväri ei ole tärkeä. Ja kuusi – se voi kantaa vanhoja, rakkaita koristeita vuodesta toiseen.

Lämmin koti ja rakastava sydän – se on lahja lapsille

Jos jotain voin toivoa kaikille perheille, niin sen, että kodeissa olisi lämmin ja rakastava ilmapiiri. Että joulua ei varjostaisi riita, alkoholin liiallinen käyttö tai loputon stressi. Minä tiedän kokemuksesta, että lapsi ei tarvitse sylin täydeltä lahjoja.

Ja aikuiset? Me pärjäämme vähemmällä. Tai ainakin meidän pitäisi.

Monelle aikuiselle joulu voi olla yksinäistä aikaa – varsinkin niille, jotka ovat eronneet tai asuvat kaukana läheisistään. Ehkä tänä jouluna voisimme ajatella myös heitä. Pieni ele, kuten tekstiviesti, kutsu glögille tai vaikka yhteinen kävelylenkki lumisessa metsässä, voi merkitä enemmän kuin toinen osaa edes toivoa.

Entä jos katsoisimme ympärillemme? Ehkä on joku, joka kaipaa seuraa, mutta ei kehtaa pyytää. Ehkä tämä joulu voisi olla mahdollisuus antaa toiselle sitä, mitä meillä itsellämmekin on – aikaa, huomiota, ystävällisyyttä.

Entä jos vähemmän onkin enemmän?

Kunpa joulun henki olisi jotain, minkä voisi pullottaa. Ei kaupallisiin paketteihin, vaan sydämeen. Sillä sydän on paikka, josta joulu syntyy. Yksi ystävällinen sana, yksi hetki, jolloin asetumme yhdessä pöytään – nämä ovat asioita, jotka eivät maksa mitään, mutta ovat korvaamattomia.

Joten tänä jouluna pysähdy. Laita syrjään kaikki ostoslistat ja kuuntele sitä pientä ääntä sisälläsi. Mitä sinä oikeasti kaipaat joululta? Ehkä sen löytää vain pysähtymällä, kuuntelemalla ja antamalla itselleen luvan nauttia – ilman ehtoja, ilman vaatimuksia.

Mitä jos tänä jouluna kysyisimme: kenelle minä voin olla valo? Koska joskus kaikkein suurin lahja on se, että olet läsnä – täydellä sydämellä.